Musiikintutkimuksen opinnäytekilpailun voittaja palkittiin 25.3.2024

Suomen Etnomusikologisen Seuran ja Suomen musiikkitieteellisen seuran palkintotyöryhmä (Kaarina Kilpiö, Elina Niiranen ja Riikka Juntunen) on valinnut vuonna 2023 valmistuneeksi parhaaksi musiikintutkimuksen opinnäytteeksi Katariina Henttosen pro gradun ”Haamu soittaa pianoa” – Neljäsluokkalaisten kokemuksia musiikillisesta pelosta. Työ on tehty Jyväskylän yliopistoon musiikkitieteen koulutusohjelmaan ja sen ohjaajana on ollut Henna-Riikka Peltola.

Palkintotyöryhmä myönsi myös kaksi kunniamainintaa, Iiris Tarnasen työlle Expanding professional responsibility through prison music making. A musician-facilitator´s experience (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia) ja Gabriel Korhosen työlle Metritön rytmi ja rihmastollinen aikahavainto Musen kappaleessa Stockholm Syndrome : Musiikkifilosofinen ja -analyyttinen tutkielma ennustettavuudesta (Helsingin yliopisto).

Opinnäytekilpailuun saapui 15 tutkielmaa. Kaikki kilpailuun lähetetyt työt olivat korkeatasoisia ja niiden aihepiirit sekä tutkimuksellisesti kiinnostavia että yhteiskunnallisesti tärkeitä.  Palkinnot jaettiin maanantaina 25.3.2024 Itä-Suomen yliopistolla Musiikintutkijoiden 26. valtakunnallisen symposiumin iltajuhlassa.

Töiden esittelyt ja palkintoperustelut

Palkittava työ

Katariina Henttonen: ”Haamu soittaa pianoa” – Neljäsluokkalaisten kokemuksia musiikillisesta pelosta. Jyväskylän yliopisto, musiikkitiede.

Henttosen tutkimus käsittelee tärkeää, kiinnostavaa ja toistaiseksi vähän tutkittua aihetta, lasten kokemuksia ja käsityksiä musiikkiin liittyvistä tunteista. Tutkimuksen aineisto on kerätty viiden neljäsluokkalaisen lapsen ja tutkijan yhteisellä ryhmäkeskustelulla. Keskustelutilaisuutta varten jokainen lapsiosallistuja oli valinnut kuunneltavaksi kappaleen, jota pitää pelottavana. Kappaleet kuunneltiin yhdessä ja niistä keskusteltiin vapaamuotoisesti. Keskustelussa syntynyttä aineistoa käsitellään tutkimuksessa musiikkipsykologisessa viitekehyksessä, musiikin emootiotutkimuksen näkökulmista.

Tutkimuksen erityinen ansio on sen perusteellinen ja onnistunut lapsinäkökulmainen lähestymistapa. Lasten oma ääni kuuluu analyysissa vahvasti, ja aineistositaateista käy hienosti ilmi se, miten taitavasti, havainnollisesti ja mukaansatempaavasti lapset keskustelevat musiikista ja omista tuntemuksistaan. Kirjoittaja ottaa vakavasti lasten toimijuuden itseään koskevan tiedon tuottajina – lukijalle välittyy kunnioittava ja tasa-arvoinen suhtautuminen tutkimuksen osallistujiin.

Tutkimuskysymysten merkitys on perusteltu ja taustoitettu erinomaisesti. Työn rajaus on selkeä ja maisterintutkielman mittakaavassa mielekäs. Ansiokasta on myös tutkimuksen vahva kytkeytyminen ajankohtaiseen musiikkipsykologian kentällä tehtävään tutkimukseen. Tutkimuksessa hyödynnettyjä emootioteorioita on avattu selkeästi sekä käytetty analyysissa johdonmukaisesti ja hedelmällisesti.

Henttosen analyysi on vakuuttavaa ja innostavaa. Musiikillinen pelko ja pelottavan musiikin merkitys lasten elämässä näyttäytyy monitahoisena ilmiönä: musiikin avulla voidaan harjoitella pelon kokemista turvallisesti ja toisaalta tavoitella kutkuttavaa jännitystä pelon tunnetta lietsomalla. Musiikillisen pelon psykologiset, musiikilliset ja sosiokulttuuriset elementit kulkevat analyysissa rinnakkain sujuvasti ja tasapainoisesti. Kysymykset siitä, missä määrin pelon kokeminen liitetään musiikin, kuulijan ja kuuntelutilanteen ominaisuuksiin ovat kiehtovia ja niitä tarkastellaan monipuolisesti. Aineiston teemoittelussa ja käsittelyssä sekä teoreettisen viitekehyksen soveltamisessa näkyy kirjoittajan kyky luovaan ja itsenäiseen analyyttiseen ajatteluun.

Tutkimus tuottaa aidosti uutta tietoa ja on arvokas kontribuutio musiikin emootiotutkimukseen. Lasten musiikillisissa kokemuksissa on selvästi paljon vielä tutkimatonta aluetta, joten on hienoa, että tutkimuseettisten käytäntöjen puolesta vaativaan aiheeseen ja tutkimusasetelmaan on tartuttu rohkeasti. Henttosen työ tuottaa tietoa paitsi musiikillisen pelon kokemisesta ja lasten tavoista kuunnella ja tulkita musiikkia, myös siitä, miten lapsinäkökulmaisuutta voidaan toteuttaa musiikkitieteellisessä tutkimuksessa. Työn tulokset tarjoavat monenlaisia sovellusmahdollisuuksia sekä mainion pohjan jatkotutkimukselle aiheen parissa.

Kunniamaininnat (kaksi työtä)

Iiris Tarnanen: Expanding professional responsibility through prison music making. A musician-facilitator´s experience. University of Arts Helsinki, Global Music Department.

Tutkimuksen kohteena on muusikon ja fasilitoijan työkenttä ja kokemukset monitaiteisessa yhteisötaideprojektissa, joka toteutettiin suomalaisessa vankilassa vuosien 2021 ja 2022 aikana. Projektiin osallistui miesvankeja sekä taidehanketta yhdessä vankien kanssa toteuttava monitaiteinen työryhmä. Tutkielman tekijä työskenteli taideprojektissa työryhmän jäsenenä, taiteilijana ja fasilitaattorina. Hän sekä esitti että tuotti musiikkia osana projektia ja  osallistui myös muuhun kuin musiikilliseen taidetoimintaan ryhmän jäsenenä. Keskeinen osa taideprojektia oli työskentelyn pohtiminen ja kehittäminen työryhmän kesken.

Tutkimuksen erityisenä vahvuutena on autoetnografisen menetelmän avulla saatu syvällinen tieto yhteisötaiteen tekemisestä haastavissa olosuhteissa ja näiden myötä syntyneiden kokemusten avoin kuvaaminen ja laaja-alainen analyysi. Työn monitasoinen argumentointi osoittaa kypsyyttä ja kykyä tarkkaan itsereflektioon, joka ei jää vain oman muusikkouden tasolle, vaan aukeaa laajemmaksi pohdiskeluksi yhteisötaiteen merkityksistä haastavissa olosuhteissa ja työskentelyyn liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Tarnanen tuo esiin musiikin ja taiteen merkityksellisyyden vankilaolosuhteissa eläville.

Pelkkään hymistelyyn taiteen merkityksellisyydestä työ ei kuitenkaan tyydy, vaan tuo rohkeasti esiin myös taidetyöskentelyyn liittyneet vaikeat tunteet ja kuormittavuuden. Tämä on työn erityinen vahvuus, joka näyttäytyy tutkimusprosessia läpäisevänä rehellisyytenä ja valmiutena tarkastella varsin hankaliakin vuorovaikutustilanteita, omaa työminää ja sen rajoja, rakentavasti ja niistä oppien. Tutkimus toteuttaakin hyvin maisterintyölle asetetun ihanteen oppimisprosessista. Tämä näkyy Tarnasen työssä muun muassa siinä, että tutkimuskysymykset kehittyvät tutkimusprosessin edetessä. Tarnanen myös reflektoi huolellisesti muuttuneita ajatuksiaan ja projektin myötä kertynyttä työkaluvalikoimaa yhteisötaiteen tekijänä. Tutkimus tuottaa sekä taidepoliittisesti merkittäviä tuloksia että työkaluja yhteisötaideprojekteissa toimiville.

Tutkimuksen taiteellisessa osuudessa Tarnanen improvisoi ja sävelsi uutta musiikkia työryhmän käyttöön, musisoi ja toimi musiikillisen vuorovaikutuksen fasilitoijana ryhmätilanteissa. Taiteellisen työskentelyn ja analyyttisen tutkimuksellisen osuuden taitava yhteennivoutuminen onkin tämän työn antoisinta ydintä. Tutkimus luo vakuuttavia suuntaviivoja yhteisötaiteen toteuttamiseen tutkimuksellisina projekteina. Tutkimus myös summaa yhteen muusikkona ja fasilitoijana työskentelyyn liittyviä keskeisiä kysymyksiä ja haasteita, joista yhteisötaiteen tekijän tulee olla tietoinen.

Gabriel Korhonen: Metritön rytmi ja rihmastollinen aikahavainto Musen kappaleessa Stockholm Syndrome : Musiikkifilosofinen ja -analyyttinen tutkielma ennustettavuudesta  (Helsingin yliopisto)

Korhosen työllä on lukijan mielenkiinnon herättävä, hyvin perusteltu ja aidosti innovatiivinen tutkimuskysymys: miten rytmin ilmiöitä voitaisiin tutkia ilman metrin ulottuvuutta? Tutkimus herättää ajattelemaan rytmiikan ja metriikan käsitteitä sekä ehdottaa aidosti uutta kuuntelemisen ja analysoimisen tapaa.

Tutkimuksella on ollut vahva teoreettinen orientaatio: varsinainen ajatustyö tapahtuu teorioiden varmaotteisessa pyörittelyssä, ja analyysiesimerkki toimii demonstraationa tästä. Teorioiden yhdistelmä on luova ja innostava; niihin on perehdytty syvällisesti, mikä näkyy kirjoittajan kyvyssä avata selkeästi omin sanoin haastavaa käsitteellistä materiaalia. Teksti on kieliasultaan moitteetonta ja käsiteltävän materiaalin vaativuuteen nähden yllättävänkin helppolukuista.

Monipuolinen ja laaja teoriavalikoima kulkee mukana koko työn mitan. Tekijä keskusteluttaa ja syntetisoi teorioita ansiokkaasti. Korhonen avaa ja perustelee käyttämänsä menetelmät, ja argumentaatio on selkeää: työssä näkyy kirjoittajan ajattelun kypsyys ja kyky muodostaa omia näkemyksiä. Analyysiosuus vastaa sitä, mihin johdannossa on luvattu ryhtyä, ja sitä on pohjustettu perusteellisesti.

Työ yhdistelee ansiokkaasti eri tutkimusperinteistä lähtöisin olevia lähestymistapoja ja tuottaa lopputuloksena oman, uuden analyysitavan. Kirjoittajan toteamus ”Metritön rytmianalyysi luo kappaleesta uuden tulkinnan, jossa sävelten välisen hierarkian sijaan määrittävät tekijät ovat rihmastollisia, tasavertaisia yhteyksiä sävelten välillä” on työn keskeinen, erityisesti maisterityön kontekstissa hieno ja kunnianhimoinen tulos.